Kissanhoidon käsikirjassa kerrotaan, että suomalaisia kissoja vaivaa globaalisti verraten harvalukuinen joukko sisäloislajeja. Ulkokissoilla tavataan pääasiassa suolinkais- ja heisimatotartuntoja ja kissaloissa kasvaneilla kissoilla giardiaa. Sisäloiset heikentävät isäntäeläimen elimistössä ravinnon imeytymistä ja rasittavat yleiskuntoa, jolloin kissa on alttiimpi muille sairauksille. Pennulla sisäloiset voivat hidastuttaa kasvua ja aiheuttaa suolisto-ongelmia.
Suolinkainen on kissan sisäloisista yleisin. Täyskokoinen suolinkainen on noin kymmenen senttimetrin pituinen ja muistuttaa ulkonäöltään keitettyä spagettia. Suolinkaistartunnan kissa saa yleisimmin syömällä jyrsijöitä. Suolinkaisen munat voivat myös elää tartunnan saaneen eläimen ulosteessa ja siten maastossa, jossa on eläinten kakkaa. Sitä kautta mikroskooppisen pienet suolinkaisen munat voivat kulkeutua esimerkiksi ihmisen kengänpohjissa sisäkissankin reviirille. Suolinkaisen munat siirtyvät myös tartunnan saaneen emon maidon mukana pentuihin.
Suolinkaisen munat elävät tartunnan saaneen kissan ulosteessa ja voivat kulkeutua sisälle maastosta.
Tavallisimmat suolinkaistartunnan oireet ovat laihtuminen, vatsan turvotus, ripuli, oksentelu ja yleiskunnon heikkeneminen (nuhraantunut turkki, vilkkuluomien esiintulo). Pahimmillaan kissa voi jopa oksentaa tai ulostaa suuriakin määriä aikuisia loisia. Suolinkaiset myös vaeltavat verenkierrosta kissan keuhkoihin, mikä saa kissan yskimään voimakkaasti.
Kissan heisimato on toinen suomalaisilla kissoilla tavattava sisäloinen. Heisimato on muutamia millimetrejä leveä, ja se voi kasvaa noin kuudenkymmenen senttimetrin pituiseksi, mutta (ulko)kissanomistajalle tutumpia ovat heisimadon munia sisältävät litteät jaokkeet, jotka irtoavat heisimadon häntäpäästä ja kulkeutuvat kissan peräpään kautta ulos. Tuoreina tahmeat jaokkeet tarttuvat kissan karvoihin ja leviävät siten ympäristöön. Kuivana heisimadon jaoke muistuttaa riisinjyvää. Kissa ei voi saada heisimatotartuntaa kuitenkaan suoraan heisimadon munista, vaan muna vaatii aina väli-isännän, jyrsijän, kasvaakseen aikuiseksi heisimadoksi. Tämän vuoksi sisäkissat eivät tarvitse heisimatohäätöä.
Heisimadon munat tarvitsevat aina väli-isännän, kuten jyrsijän, kasvaakseen aikuisiksi.
Suomessa on suositeltu kissalle rutiininomaisesti annettavaksi 2–4 matokuuria vuosittain. Tämä tuntuu kuitenkin liioitellulta sisätiloissa eläville kissoille. Monilla eläinlääkäriasemilla pystytään tekemään ulostenäytteestä loistutkimus sisäloishäädön tarpeen kartoittamiseksi. Perusmadotuksen tarpeen selvittäminen eli suolinkaisten ja heisimatojen etsiminen näytteestä maksaa joitakin kymmeniä euroja (~40–60 euroa) klinikan kautta hoidettuna, ja nykyisin muutamat eläinlaboratoriot tarjoavat palvelua myös lemmikin omistajalle suoraan, jolloin tutkimus on edullisempi. Turhaan annetut sisäloishäätölääkkeet saattavat paitsi rasittaa varsinkin vanhempien ja sairaiden kissojen elimistöä olla jopa haitallisia edesauttamalla loishäätövalmisteille resistenttien loiskantojen kehittymistä. Hevosilla edellä mainittu ongelma on jo ihan todellinen.
Eläinlääkärit eivät kuitenkaan puolla sisäloishäädöistä luopumista kokonaan, edes sisäkissoilla. Lemmikkikissat nukkuvat tyynyllämme, kulkevat jopa ruokapöydillä ja joka tapauksessa ovat paljon kosketuksissa kanssamme. Osa kissan sisäloisista voi tarttua myös ihmiseen, ja pikkulapsien kehittymätön vastustuskyky ei vielä niitä pysty käsittelemään. Mutta sen sijaan, että ”varmuuden vuoksi” sisäkissakin madotetaan mahdollisimman laajakirjoisella matolääkkeellä, kannattaa pitää mielessä, että sisäkissoille kaikki muut paitsi suolinkaistartunta ovat hyvin epätodennäköisiä. Kesäisin vapaammin ulkoilevat ja mahdollisesti pikkuriistaa metsästävät kissat on syytä syksyllä metsästyskauden päätyttyä madottaa heisimadonkin varalta, mutta parvekeulkoilijalle riittää suppeakirjoisempikin matolääke. Sisäkissan vuosittaisen sisäloishäädön voisi sijoittaa järkevästi alkutalveen, maan jäätymisen jälkeiseen aikaan, jolloin on epätodennäköistä, että suolinkaisen munat kulkeutuvat ihmisten mukana sisäkissan reviirille. Vapaasti ympäri vuoden ulkoileville kissoille nämä sisäloistartunnat ovat huomattavasti arkipäiväisempiä, ja niille edelleenkin kannatetaan rutiiniloishäätöjä, jyrsijöitä syövälle yksilölle jopa 1–2 kuukauden välein.
Kuten aikuiset sisäkissat, sisäkissan pennutkaan eivät tarvitse lukuisia matokuureja kuten ulkokissan pennut, vaikka pennuilla onkin kasvanut suolinkaistartuntamahdollisuus emon maidon kautta. Sisäloishäätö emolle juuri ennen astutusta ja pennuille ja emolle kaksi kertaa ennen luovutusta on täysin riittävä ennaltaehkäisy. Matolääkkeet tehoavat heikommin sisäloisten muniin kuin aikuisiin yksilöihin, eli madotusten välissä munille annetaan muutama viikko aikaa kehittyä aikuisiksi, minkä jälkeen sisäloishäätö toistetaan. Sisäkissan pennuille riittää mainiosti suppeakirjoisempi, suolinkaishäätöön tarkoitettu matolääke.
Kissaloista kotoisin olevilla tai niissä asuvilla kissoilla esiintyy tavallisia matotartuntoja enemmän alkueläintartuntoja kuten giardiaa. Nämä alkueläimet aiheuttavat tavallisimmin kissalan pennuille pitkäaikaista ripulia, ja aikuiset ovat jopa täysin oireettomia. Alkueläinten diagnosointi on vaikeaa. Osa tartunnoista löydetään ulostetutkimuksilla, mutta aina tartunta ei näy näytteessä. Giardiaa kissalasta häädettäessä lääkityksen lisäksi ympäristön tehokas puhdistaminen ja desinfiointi on tärkeää. Huomioitavaa on myös kissan ja sen turkin pesu kodin siivouksen yhteydessä, ettei alkueläin leviä takaisin desinfioituun ympäristöön kissan ”perskarvoissa”. Toisinaan alkueläinten häätäminen on mutkikasta, sillä kaikkiin (Suomessa vielä harvinaisiin) alkueläintartuntoihin ei ole turvallista lääkitystä. Toisaalta tartunta saattaa rajoittua itsekseen kissanpennun ja sen vastustuskyvyn kasvaessa eikä aiheuta enää oireita aikuiselle kissalle.
Kissanhoidon käsikirja, Päivi Ylikorpi
Kissan uusi kotilääkäri, Sari Haikka